Kirkonkirjat

Suomalaisen sukututkimuksen keskeisimpiä lähteitä ovat kirkonkirjat, joiden avulla tutkimus voidaan yleensä ulottaa 1600- ja 1700-lukujen taitteeseen. Suurin osa kirkonkirjoista löytyy nykyään digitoituina aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tälle tietosivulle on koottu tietoa kirkonkirjoista sukututkimuksen lähteenä ja kirkonkirjojen tutkimisesta.  Sukututkimuksen muita peruslähteitä, kuten henkikirjat ja erilaiset veroluettelot, on esitelty omalla tietosivullaan.

Kirkonkirjat ja niiden historia

Kirkonkirjat eli kirkolliset väestörekisteriasiakirjat ovat sukututkimuksen tärkein yksittäinen lähdesarja. Kirkonkirjoilla tarkoitetaan evankelis-luterilaisten seurakuntien arkistoihin kuuluvia rippikirjoja ja historiakirjoja eli luetteloita syntyneistä, vihityistä ja kuolleista. Näiden asiakirjojen lisäksi seurakuntien asiakirjoihin lukeutuu yleensä myös luetteloita muuttaneista, ripillä käymättömien henkilöiden tiedot sisältäviä lastenkirjoja sekä tiliasiakirjoja ja muita luetteloita. Ortodoksisten sukujen tutkiminen poikkeaa hieman luterilaisten sukujen tutkimisesta.

Monien seurakuntien arkistot alkavat 1600-luvun loppupuolelta, mutta esimerkiksi yhtenäiset kirkonkirjasarjat ovat tavallisempia vasta 1700-luvulta lähtien. 1800-luvun puolivälin tienoilta lähtien arkistot ovat varsin kattavia ja monipuolisia. Kirkonarkistojen asiakirjat on 1800-luvun loppupuolelle saakka kirjoitettu pääosin ruotsiksi ja tämän jälkeen suomenkielisillä paikkakunnilla suomeksi, joten sukututkimus vaatii jonkin verran ruotsin kielen taitoa.

Kirkolliset väestörekisteriasiakirjat muodostavat huomattavan kattavan ja monipuolisen henkilöhistoriallisen lähdeaineiston. Koska seurakuntien tehtäväkenttä oli vuoteen 1865 saakka nykyistä laajempi, kirkonarkistoista saa tietoa sukulaisuussuhteiden lisäksi esimerkiksi kansanopetuksesta, sairaanhoidosta ja köyhäinhoidosta.

Rippikirjat

Rippikirja eli pääkirja on luettelo, jonka avulla pappi seurasi yksittäisten seurakuntalaisten osallistumista kirkollisiin toimituksiin sekä heidän kristinopintaitojensa edistymistä, erityisesti katekismuksen osaamista ja lukutaitoa. Sukututkijalle rippikirjat ovat erityisen tärkeitä kirkonkirjoja siksi, että niistä käy laajemmin ilmi perheiden jäsenet ja sukulaisuussuhteet talouksittain.

Rippikirjassa henkilöt on järjestetty talouksittain eli heidän asemansa ilmoitetaan suhteessa talon tai talonosan isäntään. Taloudet puolestaan on järjestetty rippikirjaan taloittain ja kylittäin. Vuokraviljelijät, palvelusväki ja muu isäntäsukuun kuulumaton väki merkittiin rippikirjaan sen talon sivulle, joka omisti maan. Kun henkilöt muuttivat seurakunnan sisällä paikasta toiseen, heidät siirrettiin vastaavasti rippikirjassa. Muutot seurakuntien välillä merkittiin sekä rippikirjaan että muuttaneiden luetteloon. Rippikirjat kattavat noin kymmenen vuoden jakson ja sen tultua täyteen, otettiin uusi kirja, jonne henkilöt kirjattiin vanhan kirjan viimeisimmän tiedon mukaan.

Sukututkimuksen perusmenetelmä

Sukututkimuksen perusmenetelmä kirkonkirjoja käytettäessä on edetä ajassa taaksepäin rippikirjojen mukaan. Rippikirjoihin merkittiin 1700-luvun loppupuolelta lähtien henkilöiden kohdalle tulo- ja lähtöviitteet, toisin sanoen miltä sivulta ja milloin henkilö saapui sekä minne ja milloin hän lähti kyseiseltä sivulta. Näiden viitetietojen mukaan rippikirjassa on helppo edetä. Seurakuntien välisissä muutoissa merkittiin seurakunta ja lähdettäessä muuttokirjan päiväys ja tultaessa päivämäärä, jolloin muuttokirja jätettiin uuden seurakunnan kirkkoherralle.

Rippikirjat sisältävät tietoja henkilöiden syntymä-, vihki- ja kuolinajoista, joita on syytä tarkistaa historiakirjoista. Erityisesti rippikirjojen ilmoittamiin syntymäaikoihin on syytä suhtautua varauksella, sillä henkilöiden siirrot sivulta toiselle aiheuttivat runsaasti virheellisiä syntymämerkintöjä. Kun seurakunnan sisäiset muuttomerkinnät puuttuvat kokonaan 1700-luvun ensimmäisen puoliskon rippikirjoista, on välttämätöntä tutkia vihittyjen luetteloa, jotta saadaan selville, esimerkiksi mistä talon nuori emäntä oli kotoisin. Sen jälkeen esipolvitutkimusta on mahdollista jatkaa rippikirjoissa hänen sukutaustansa osalta.

Historiakirjat

Seurakuntien historiakirjat muodostuvat kolmenlaisista luetteloista, kuten edellä mainittiin. Syntyneiden ja kastettujen luetteloihin merkittiin seurakunnassa syntyneet lapset aikajärjestyksessä. Parhaimmillaan luetteloissa on esimerkiksi seuraavia tietoja: lapsen nimi, syntymä- ja kastepäivä, syntymä- ja kastepaikka, vanhempien ja kummien nimet ja ammatit, äidin ikä, kasteen toimittaja, viittaukset rippi- ja lastenkirjan sivuille ja tieto lapsen mahdollisesta aviottomasta syntyperästä.

Kuulutettujen ja vihittyjen luettelot sisältävät tiedot avioliittoon kuulutetuista ja vihityistä, ja yleensä merkinnät tehtiin morsiamen seurakunnan luetteloihin. Tavallisesti kunkin parin kohdalle kirjattiin kolme kuulutuspäivää ja vihkimispäivä sekä morsiamen ja sulhasen nimi, kotipaikka, ammatti ja ikä tai syntymäaika. Lisäksi saatettiin merkitä holhoojan suostumus ja vihkimispaikka.

Kuolleiden ja haudattujen luetteloissa mainittiin aluksi vain nimi ja hautauspäivä aikajärjestyksessä. Myöhemmin luetteloihin merkittiin myös kuolinpäivä ja erinäisiä muita tietoja, kuten vainajan kotipaikka, hautasija, ikä ja ammatti. Luetteloista voi myös käydä ilmi kuolinsyy sekä rippikirjan sivu, jolle vainajan perhe on merkitty.

Digitoidut kirkonkirjat

Sukututkimus on nykyään helpompaa kuin koskaan aikaisemmin, sillä suurin osa seurakuntien kirkonkirjoista on digitoitu niiden alusta 1860-luvulle ja suhteellisen kattavasti aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Yli sata vuotta vanhoja digitoituja kirkonkirjoja pääsee tutkimaan Kansallisarkiston Astia-palvelun ja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) Digiarkiston kautta. Kansallisarkiston digitoituja aineistoja tutkiessa kannattaa tutustua Kari Kujansuun kehittämään Digihakemistoon, jossa näihin aineistoihin luodaan tutkimusta helpottavia hakemistoja joukkoistetusti.

Kansallisarkisto digitoi vuosina 2009-2010 kaikki aiemmin mikrokuvatut kirkonkirjat, joten Astia-palvelusta löytyy kaikkien seurakuntien kirkonkirjat noin 1860-luvulle saakka. Kansallisarkisto on digitoinut myös sen hallussa olevien seurakuntien arkistojen nuorempia aineistoja, kuten luovutettujen alueiden kirkonkirjat, joita pääsee tutkimaan 100 vuotta vanhemman aineiston osalta vapaasti verkosta. Alle 100 vuotta vanhoja kirkonkirjoja pääsee tutkimaan tutkimusluvalla, joka haetaan käyttölupamenettelyllä.

Kansallisarkiston lisäksi kirkonkirjoja on digitoinut Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys (SSHY) vuodesta 2004 alkaen. Yhdistyksen toiminnan tarkoituksena on organisoida vapaaehtoistoimintana toteutettavaa kirkonkirjojen digikuvaamista ja asettaa aineisto tutkijoiden käyttöön verkossa yhdistyksen omassa Digiarkistossa, jossa aineistot ovat 125 vuotta vanhemmalta osalta vapaassa käytössä. 100 vuotta vanhempi aineisto eli 25 vuoden jakso on avoinna vain Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen jäsenille. Huomaa, että SSHY ja Suomen Sukututkimusseura ovat kaksi eri yhdistystä.

HisKi ja Karjala-tietokanta

Kirkonkirjojen tutkimuksessa sukututkijan keskeisin apuväline on HisKi-tietokanta sekä luovutettujen alueiden osalta Karjala-tietokanta eli Katiha. Näihin tietokantoihin on tallennettu kirkonkirjojen tietoja haettavaan muotoon. HisKi on Suomen Sukututkimusseuran verkkopalvelu, ja tarkemmat tiedot tietokannasta sekä vinkit sen käyttöön löytyvät omalta tietosivulta.

Kansallisarkiston ylläpitämään Karjala-tietokantaan on syötetty vuodesta 1990 lähtien luovutetun Karjalan seurakuntien kastettujen, vihittyjen, haudattujen ja muuttaneiden luettelot niiden alusta kokonaisuudessaan siihen asti, kunnes siirtoseurakunnat vuonna 1949 lopetettiin ja siirtoväki merkittiin asuinpaikkakuntiensa kirkonkirjoihin. Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokannasta poiketen Karjala-tietokantaan on tallennettu myös rippi- ja lastenkirjojen tietoja, ja tämä on suurin ero tietokantojen välillä.

Karjala-tietokannan eli Katihan käyttöliittymä on monessa suhteessa samanlainen kuin HisKi-tietokannan hakuohjelma. Molemmissa voi samanaikaisesti tehdä haun yhden seurakunnan kaikkiin luetteloihin tai useiden seurakuntien yhteen luetteloon. Katihassa voi tehdä hakuja myös vapaasanahakuna. Tarkemmat tiedot hakujen tekemiseen löytyy Katihan käyttöliittymän kohdasta Hakuohjeet.

Alle 100 vuotta vanhat kirkonkirjat

Evankelis-luterilainen kirkkohallitus antoi suosituksen vuonna 2011, jonka mukaan sukututkijoita ei pitäisi päästää henkilökohtaisesti tutkimaan 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja tai niiden mikrojäljenteitä. Käytännössä tämä tarkoittaa noin vuosien 1910-1960 kirkonkirjoja. Useimmat seurakunnat toimivat Kirkkohallituksen suosituksen mukaisesti. Tietojen saaminen alle 100 vuotta vanhoista kirjoista vaatii yleensä virkatodistuksen tilaamisen seurakunnasta. Alla olevalla opastusvideolla Seuran jäsenneuvoja Juha Vuorela neuvoo virkatodistuksen tilaamisessa.

Kansallisarkisto on luonut hallussaan olevaa 100 vuotta ja sitä nuorempaa väestörekisteriaineistoa varten käyttölupamenettelyn, jossa tiettyä, tavalla tai toisella määriteltyä tutkimushanketta varten haetaan määräaikainen käyttölupa 100 vuotta nuorempien kirkonkirjojen tutkimista varten. Käyttölupamenettely koskee vain Kansallisarkiston hallussa olevia seurakuntien aineistoja, eli käytännössä luovutettujen alueiden kirkonkirjoja, sekä evankelis-luterilaisten seurakuntien Kansallisarkiston yksiköihin tallentamia kirkonkirjojen mikrojäljenteitä.

Palaa Sukututkijan lähteet -sivulle