Jälkisanat: Valmiita sukututkimuksia verkossa?

Jens Nilsson

Internet on sukututkijalle jokapäiväinen työympäristö. Internetin kautta sukututkijan välttämättömin tutkimusaineisto on digitoituna käytettävissä milloin tahansa, mutta internet tarjoaa monenlaisia hyödyllisiä apuneuvoja tutkimuksen tekemiseen: tietokantoja, referenssikirjallisuutta, opastusta. Internetillä on kuitenkin kahdet kasvot. Netti on myös anonyymi ympäristö, jossa sekä tieten että tarkoituksetta tuotetaan runsaasti näennäistietoa ja materiaalia, jonka alkuperästä on vaikea varmistua.

Nykyään internet sisältää varsin runsaasti myös "valmista" sukututkimusta, yksittäisen tutkijan tekemää ja nettisivuilleen laittamaa sukututkimusaineistoa. Sivu, joilla aineisto on esillä, tai aineiston ulkoinenkaan olemus eivät vielä kerro sen luotettavuudesta. Siksi kaikkeen valmiina esitettyyn tutkimustietoon, oli se sitten netissä tai painetussakin muodossa, on syytä suhtautua terveen kriittisesti. Tuskin internetissä tietoisesti, pahaa pahuuttaan, julkaistaan virheellistä tutkimusta, mutta yksittäinen sukututkija, nimekäskin, on erehtyväinen. Tämä tietysti pitää paikkansa muuallakin kuin verkossa esitettyyn tutkimukseen, mutta juuri internetissä näennäistieto leviää sivustolta toiselle ja tutkimuksesta toiseen ennennäkemättömän nopeasti.

Erityisen ongelmaryhmän nettiaikana muodostaa vanhentuneeseen tutkimuskirjallisuuteen perustuvan tiedon toistuva esittäminen. Jossain määrin ongelma on sähköisten julkaisukanavien ja perinteisen printtimedian välisessä kommunikaatiokuilussa; tuorein genealoginen tutkimus on useimmiten saatavilla ainoastaan paperimuodossa. Niinpä digitaalinen sukututkimus ei toistaiseksi voi tyystin korvata perinteistä, fyysisen materiaalin kanssa kommunikoivaa arkisto- ja kirjastotutkimusta.

Ei pidä myöskään väheksyä itse tutkimusprosessin merkitystä: koska sukututkimus on väistämättä myös osa identiteetin rakentamista, sukututkimus on tekijälleen usein enemmän kuin sukulaisten mekaanista luettelointia. Haluammeko jäädä paitsi etsimisen ja löytämisen omakohtaisesta, ehkä hieman banaalistakin ilosta?

Kaikessa valmiissa aineistossa on tietysti hyvätkin puolensa: pohjatutkimus voi antaa ideoita, ratkaista ongelmia ja ohjata eteenpäin, herättää uusia tutkimuskysymyksiä tai ohjata hedelmällisille sivuraiteille, siis kaikkiaan luoda uutta. Hyvä tutkimus voi kumuloitua usean huolellisen tutkijan työstäessä ja viedessä sitä eteenpäin. Sukujulkaisuillekin netti on varteenotettava (ainakin väliaikainen) julkaisuympäristö, sillä siellä tutkimus on helposti päivitettävissä, korjattavissa ja täydennettävissä. Samalla kuitenkin lähdekritiikin merkitys sukututkimuksen arvioinnissa korostuu. Epäjohdonmukaisuudet on hylättävä, auktoriteetit tarvittaessa kumottava ja liian huumaavat löydökset kyseenalaistettava, ellei niitä ole varustettu huolellisella lähdeviitteellä: kun näet valmis tutkimusdata siirtyy verkossa tutkijalta toiselle, ensimmäisenä aineistosta katoaa tavallisesti päättelyn epävarmuutta ilmaiseva kysymysmerkki, ja se jos mikä on todellisen sukututkijan aateliskilpi.

Internet ei siis ole tutkimusympäristönä yksiselitteisen hyvä tai huono, vaan se näyttäytyy sukututkijalle monien mahdollisuuksien kultaisena karikkona, johon jos mihin pätee vanha sananparsi hyvästä rengistä mutta huonosta isännästä.