Horjuva ortografia – mitä se on?

Olen ollut vuodesta 2010 lähtien oikeusministeriön nimilautakunnan jäsen ja täyttänyt siellä sukututkimukseen perehtyneen jäsenen paikan. Sukututkimuksen asiantuntija laatii nimilautakunnalle esittelijän pyynnöstä lausuntoja pääasiassa sellaisista hakemuksista, joissa sukunimenmuutosta perustellaan esivanhempien nimeen palaamisella.

Voimassa olevan etu- ja sukunimilain mukaan esivanhempien sukunimi on mahdollista ottaa uudeksi sukunimeksi enintään viiden polven takaa hakijan ollessa ensimmäistä polvea. Nämä hakemukset edellyttävät aina liitteiksi asiakirjoja, jotka todistavat hakijan sukujohdon esivanhempaan, joka käytti haettua sukunimeä.

Toisinaan dokumenteista huolimatta haetun sukunimen kirjoitusasu ei täytä etu- ja sukunimilaissa sukunimelle säädettyjä vaatimuksia. Tällöin on usein kysymys sukunimen kirjoitusasusta, tarkemmin sanottuna siitä, että haettu sukunimi edustaa oman aikansa horjuvaa ortografiaa.

Ortografialla tarkoitetaan kielen normatiivista kirjoitustapaa eli oikeinkirjoitusta. Kun jonkin suomenkielisen sukunimen katsotaan edustavan horjuvaa ortografiaa, viitataan useimmiten siihen, että suomen kielen kirjoitusjärjestelmä oli vielä kehittymässä eikä sukunimeä kirjoitettu lähteisiin sen enempää suomen kuin ruotsinkaan oikeinkirjoituksen mukaisesti. Toisaalta voidaan viitata siihen, ettei sukunimeä ole kirjoitettu suomen kielen jo olemassa olevan kirjoitusjärjestelmän sääntöjen mukaisesti.

Horjuvuutta arvioidaan siis sen ajan oikeinkirjoitukseen nähden, jolloin nimi kirjoitettiin, ja kun oikein kirjoittamisen järjestelmää ei ollut, horjuvuutta arvioidaan puhuttuun kieleen. Horjuva ortografia näkyy siten, että henkilön nimi on kirjoitettu suomen kielellä, joka ei kirjoitushetkellä vastannut puhuttua suomea. Saman henkilön nimen kirjoitusasu voi vaihdella kerrasta toiseen kirjoittajan mukaan.

On tärkeää huomata, etteivät suomenkieliset sukunimet ole kehittyneet nykyisenlaisiksi niistä virheellisistä kirjoitusasuista, joita vanhoissa asiakirjoissa esiintyy. Siksi ei ole syytä puhua sukunimien vanhoista kirjoitusasuista, vaan oman aikansa horjuvasta oikeinkirjoituksesta.

Kuningas Maunu Erikinpojan maanlaissa noin vuonna 1350 säädettiin, että Ruotsin valtakunnassa kaikki hallinnolliset ja lainsäädäntöön liittyvät asiakirjat on laadittava ruotsin kielellä. Näin valtakunnan Itämaassa eli Suomessa pääasiassa puhuttu suomi jäi yksinomaan puhutun kielen varaan.

Itämaan sivistyneistö kyllä käytti arkipuheessa suomea 1600-luvun alkuun asti, mutta sen jälkeen Ruotsin suurvaltakaudella suomen asema sivistyneistön puheessa alkoi heiketä ja tämä jatkui edelleen 1700-luvulla.

Suomenkielisen rahvaan nimet kirjoitettiin erilaisiin lähteisiin ruotsiksi. Etunimet ja patronyymit kirjoitettiin täysin ruotsinkieliseen muotoon, niin että suomenkielisille etunimille haettiin aina ruotsinkielinen vastine. Sen sijaan sukunimet ja paikannimet, mm. talonnimet säilyivät jonkinlaisessa suomenkielisessä asussa tunnistettavuuden takia ja sen vuoksi, että niille saattoi olla vaikea löytää ruotsinkielistä vastinetta.

Usein arvellaan, että kirjureilla oli huono suomen kielen taito. Tämä saattaa pitää paikkansa hallinnon ylemmillä portailla, esimerkiksi veronkannossa, mutta käräjäkirjurit kyllä osasivat suomea, minkä selvästi näkee heidän tuomiokirjoihin suomeksi kirjaamistaan todistajanlausunnoista. Myös papit osasivat suomea, koska luterilaisuuteen kuului kirkollisten toimitusten pitäminen kansankielellä.

Sukunimet ja talonnimet siis säilytettiin virallisissa asiakirjoissa pitkälti suomenkielistä muotoa muistuttavina, mutta ne sopeutettiin aikansa ruotsinkieliseen kirjoitusasuun. Tästä hyvän esimerkin tarjoavat itäsuomalaiset nen-päätteiset sukunimet, jotka varsinkin 1600-luvun alusta lähtien lyhennettiin. Tällaisia sukunimiä ovat ns. Nickain-tyypin sukunimet, joiksi niitä kutsutaan etu- ja sukunimilain esitöissä.

Suomalaisessa historiantutkimuksessa on pitkät perinteet sille, että esimerkiksi julkaisuissa nen-päätteisten sukunimien lyhennetyt muodot täydennetään oikeiksi muodoiksi ja paikannimet kirjoitetaan suomenkielisessä muodossa. Tästä käytännöstä ei ole syytä poiketa sukututkimuksessakaan.

Sukunimien kokonaisena kirjoittaminen lähti jyrkkään nousuun 1840-luvulla ja siihen vaikutti kansallinen herääminen. Se kulminoitui vuoden 1863 kieliasetukseen, jolla suomi sai suuriruhtinaskunnassa virallisen kielen aseman ruotsin rinnalla. Siirtymäaika oli 20 vuotta, mutta jo 1870-luvun alussa kirjonkirjoja ryhdyttiin suomalaisseuduilla pitämään suomeksi.

Suomen kirjakielen katsotaan alkaneen ensimmäisistä suomenkielisistä painotuotteista 1540-luvulla. 1810-luvulta 1880-luvulle suomi kehittyi siihen vaiheeseen, jota nykyinen kirjakieli edustaa, ts. samaa äännettä merkitään aina samalla kirjaimella.

Tämän kehityksen viimeinen vaihe liittyy w:n käyttämiseen erisnimissä. Varhemmin v-kirjaimen merkkinä käytettiin w:tä, mutta tämä muuttui 1800-luvun lopulla. W piti pintansa 1920-luvulle saakka etu- ja sukunimissä ja paikannimissä ja erityisesti niiden alkukirjaimena. W-kirjaimella alkavat suomenkieliset sukunimet ovat säilyttäneet suosionsa näihin päiviin saakka.

Kun 1800-luvulta etsitään esivanhemmilla vakiintuneessa käytössä ollutta sukunimeä, ei yksi ainoa asiakirjamerkintä välttämättä kerro koko totuutta vakiintuneisuudesta. Sukunimestä saattaa esiintyä viranomaisen henkilörekistereissä useita erilaisia kirjoitusasuja. Pahimmillaan henkilön sukunimi on kirjattu eri kirjoitusasussa rippikirjan eri sivuilla sekä kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloissa. On siis pyrittävä selvittämään sukunimen vakiintunut muoto, mikä toisinaan edellyttää varianttien järjestelmällistä keräämistä.

Joskus on selvitettävä, onko haettu nimi sukunimi ollenkaan vai onko kyseessä lisänimi, esimerkiksi patronyymi. Jossakin vaiheessa 1800-luvun jälkipuoliskolla ruotsinkielisillä alueilla, varsinkin Ahvenanmaalla patronyymit alkoivat vakiintua sukunimiksi, joten son-päätteisistä nimistä on tarkkaan selvitettävä ovatko ne vielä patronyymejä vai vakiintuneet sukunimiksi.

Toinen esivanhempien nimeen palaamisessa haettu lisänimityyppi ovat talonnimet. Kokemattomat virkailijat saattavat merkitä virkatodistuksiin suoraviivaisesti rippikirjan sivun otsikkonimen sukunimeksi ymmärtämättä, että kyse on talonnimestä. Pitäisi selvittää kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloiden avulla, käyttikö perhe ylipäätään sukunimeä ja mikä sen kirjoitusasuksi vakiintui.

Tulkintaa vaikeuttaa se, että talonnimi merkittiin kirkonkirjoissa ja henkikirjoissa lisänimeksi kahdessa eri merkityksessä. Eteläisissä ja lounaisissa maakunnissa talonnimi oli lähinnä osoitetieto, joka vaihtui asuinpaikan mukaan. Pohjoisissa maakunnissa etunimen ja patronyymin kanssa esiintyvä talonnimi oli jo 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla ns. talonnimi-lisänimi, jota on pidettävä sukunimen funktionaalisena vastineena. Kummassakin tapauksessa suuri osa talonnimistä vakiintui 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa sukunimiksi.

Tänä päivänä voimme olla suhteellisen varmoja siitä, että meistä tehdyt merkinnät viranomaisten henkilörekistereissä vastaavat omaa käsitystämme elämästämme. Mutta vielä 1800-luvulla tilanne saattoi olla merkittävästi toinen. Ihmiset elivät itse tekemänsä tosielämän rinnalla viranomaisen henkilörekistereissä tietämättään asiakirjaelämää, jota pidetään virallisena elämänä ja joka siten – jo aikanaan, mutta varsinkin jälkikäteen – ymmärretään oikeammaksi ja todellisemmaksi kuin tosielämä.

Tämä tulee erityisen hyvin näkyväksi etu- ja sukunimissä. Ennen ensimmäisen sukunimilain voimaantuloa vuonna 1921 nimenkantajat ottivat, käyttivät ja muuttivat sukunimiä oman mielensä mukaan ja parhaassa tapauksessa ne päätyivät jälkijunassa myös viranomaisen henkilörekistereihin. Monesti on käynyt niin, että henkilölle on löytynyt henkikirjoista sellainen sukunimi, jota ei ole lainkaan kirjattu kirkonkirjoihin.

On vaikea kuvitella ihmiselle itselleen tärkeämpää tunnistetta nimi. Siksi epäselvissä sukunimen kirjoitusasua koskevissa tilanteissa on hankittava mahdollisimman paljon aineistoa, niin virallista kuin yksityisluontoista, ja pyrittävä siltä pohjalta konstruoimaan se kirjoitusasu, jonka henkilö itse vakiinnutti sukunimekseen. Tämä koskee yhtä hyvin sukututkimusta kuin sukunimenmuutoksiakin.

P. T. Kuusiluoma

FM P. T. Kuusiluoma on Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja ja pitkän linjan sukututkija. Hän on myös toiminut Genoksen päätoimittajana sekä julkaissut sukukirjoja ja historiikkeja.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2024. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.