Jokainen ihminen on laulun arvoinen

Sukututkimuksessa tärkeä lähdeaineisto on muistiaineisto, jota kannattaa pyrkiä keräämään. Suomen Sukututkimusseuran materiaaleissa on erinomaisia luento- ja muita aineistoja, joita kannattaa hyödyntää erilaisia lähteitä etsittäessä, jos suoranaisia haastateltavia ei ole enää saatavilla. Muistamiseen läheisesti liittyy myös kysymys, kenet muistetaan ja kenet unohdetaan.

Otan esimerkin isoisoisäni perheestä, jossa tarina kertoi neljästä veljeksestä, jotka asuivat Suojärven pitäjän Kaitajärven kylässä tilaa numero 10 1800–1900-lukujen taitteessa. Aloittaessani sukututkimuksen kävikin ilmi, ettei veljeksiä ollutkaan neljä, vaan viisi; vanhimmasta veljestä Stepanista ei ollut suvussa tarinoita. Tähän ei vaikuttanut suurta salaisuutta liittyvän, kaikki olivat aviolapsia ja löytyivät moitteettomasti kirkonkirjoista. Viides veljes vain oli suvun tietoisuudesta unohtunut. Arkistojen kätköistä kaivoin tietoa, mutta Suomesta ei tuntunut selvyyttä löytyvän, kunnes Viipurista onnistuin löytämään anomuksen kantatilan jakamisesta leskiäidin kuoltua 1913. Tuona vuonna neljä veljestä jakoivat kantatilan anottuaan Viipurin läänin kuvernööriltä lampuodinoikeutta, jonka he saivatkin. Merkittävää on, mitä viidennestä veljeksestä on sanottu anomuksessa: "Siihen nähden, ettei veljemme Stepan enää viiteentoista vuoteen ole ollut kotosalla, emmekä tiedä missä hän nykyään elelekään anomme edelleen, että lampuotinoikeutta täytettäessä ainoastaan meidät neljä veljestä otettaisiin huomioon". Tietoisuus henkilöstä eli vielä 1960-luvulla, koska Kotimaisten kielten nimiarkistossa on perheestä maininta, jossa Matti Jeskasen laatimassa keruukertomuksessa on lisäyksenä edellä mainittuihin neljään veljekseen: "Lisäksi oli vielä ogońi š́ťoppi (Stepan Palviainen), joka oli vanhapoika".

Hevosvaraskin on jättänyt jäljen historiaan, lapsena kuollut vain kirkonkirjaan jos sinnekään. Varhain kuolleella voi olla instrumentaalinen funktio: hänen syntymänsä sitoo vanhemman tiettyyn paikkaan tiettynä aikana (kylä, talo), samoin hänen kuolemansa sitoo hänet tietyn ajan ja paikan kontekstiin. Kirkonkirjassa mainittu vanhempien kotikylä ei välttämättä heijasta reaaliaikaista asuinpaikkaa, vaan paikkaa, jossa vanhemmat ovat kirjoilla. Samoin kuolintieto pystyy kertomaan kuolinhetken oleskelu- ja/tai asuinpaikasta. Esimerkiksi Raja-Karjalassa sekä Aunuksen Karjalassa voi henkilön kuolinhetken asuinpaikan suhteellisen luotettavasti päätellä vain hautauspaikasta, muut lähteet tapaavat enemmän mainita paikan, jossa henkilö on kirjoilla.

Sukututkimuksessa soisi myös kiinnitettävän enemmän huomiota myös näihin ihmisiin, jotka ovat sen hetken eläneet eikä etsiä sukulaisuusketjuja julkimoihin yhteisjulkaisujärjestelmistä; jälkimmäisessä ajattelussa Mannerheim on automaattisesti kiinnostavampi henkilö kuin Mannerheimin renki, joka hänkin saa merkityksen vain Mannerheimin kautta. Surullisia ovat esimerkit, joissa henkilö merkitään vain jonkun miehen vaimona tai äitinä tai kuolleena syntyneenä lapsena ilman, että henkilö edes nimetään.

Niin, miten kävi Stepan-sedän? Hän kuoli Suojärvellä 50-vuotiaana 1927 ja on Varpakylän hautausmaalle haudattu. Millä seikkailuilla hän oli maailmalla ollut, ei muistitieto enää kerro eikä käräjäkirjasta ollut mahdollisia kolttosiakaan löydettävissä. Hänkin ansaitsee sen laulunsa.

Santeri Palviainen

Santeri Palviainen on Suomen Sukututkimusseuran ja Karjalan Sivistysseuran hallitusten jäsen. Hän on opettanut useita vuosia ortodoksista ja karjalaista sukututkimusta eri yhteyksissä. Hän vetää myös Suomen Sukututkimusseuran koulutustoimikuntaa ja koordinoi sukututkimusopettaja-verkostoa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 5/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.