Keksimisen kesä

En keksi mitään kirjoitettavaa! Jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle iskee joskus ns. tyhjän ruudun tai valkoisen paperin kammo, jolloin ei tekstiä tule pakottomallakaan. Esimerkiksi kun on TAAS sinun vuorosi (edellinen kerta oli yli vuosi sitten) kirjoittaa Jalmariin Hallituksen ääni -palstalle jotain henkevää ja viisasta. Aivot kolisevat tyhjyyttään eikä ensimmäistä ajatuksenpuolikasta tule vahingossakaan, ei vaikka kuinka roikkuisi sosiaalisessa mediassa katsomassa hauskoja eläinvideoita. Ei vaikka teksti pitäisi palauttaa tänään. Produktiivinen viimetinka, miksi petit minut!

En keksi mitään tutkittavaa! – sanoi tuskin yksikään sukututkija ikinä. Vai sanoiko sittenkin? Aina välillä olen kuullut, kuinka jotkut ilmoittavat lopettavansa sukututkimusharrastuksen, koska ovat saaneet tutkimuksensa valmiiksi. Nostan heille hattua ja kumarran syvään! Itse en ole vielä 35 vuoden jälkeenkään saanut mitään valmista. Aina löytyy jotain tutkittavaa. Aina on joku sivuhaara, johon en ole vielä ehtinyt tarkemmin paneutua. Jossei omassa, niin vähintään puolison tai kummin sukupuussa. Kirkonkirjat ovat edelleen jatkuvasti käytössä.

Pikemminkin tyypillisin ongelmani on valinnan vaikeus. Mitä tutkisin seuraavaksi? Mikä sukuhaara, mikä pitäjä? Vai ottaisinko tietyn teeman, kaivaisin esiin kaikki suvun käsityöläiset tai aviottomat lapset? Perehtyisinkö vihdoinkin kummiverkostoihin? Vai lukisinko koko kesän tuomiokirjoja ja etsisin niistä kiinnostavia juttuja menneistä sukupolvista? Toisaalta voisin…

Hiljattain piti taas keksiä tekemistä arkistokäynnille Mikkeliin. Ei ollut vaikeaa, vaikeampaa oli malttaa mielensä ja tilata vain sen verran aineistoa, minkä ehtisi neljässä tunnissa tutkia. Onnistuin kohtuullisesti: vain viimeisen puolen tunnin ajan piti turvautua arkiston käsikirjaston tarjontaan, kun ei enää voinut tilata lisää asiakirjoja.

Katselin kahta tiluskarttaa luovutetusta Karjalasta ja kaipasin puuttuvia asiakirjoja. Niitä Viipurin läänin maanmittauskonttorin toimitusasiakirjoja, jotka oli lastattu juuri siihen viime sotien pommituksissa tuhoutuneeseen junavaunuun. Onneksi jäi sentään kolmesta itseäni kiinnostavasta tiluskartasta kaksi vanhinta jäljelle. Näin miten mummoni kotitilaa jaettiin pienempiin osiin.

Tarkastelin myös rakennuspiirustuksia siitä talosta, jossa isotätini asui Viipurissa 1920-luvulla. Tarkan osoitteen Repolan kaupunginosassa olin onnistunut selvittämään jo viime vuonna selaamalla sitkeästi jättimäisiä Viipurin kaupungin henkikirjoja. Nyt edessäni oli muutostöihin liittyviä rakennuspiirustuksia 1930- ja 40-luvuilta. Tavoitin niistä sen samaisen tukkukauppiaan komean kivitalon, jonka isotätini oli asunut. Jossain palvelijattaren huoneessa. Saan itse keksiä, missä.

Siinä olivat viimeisimmän arkistokäyntini onnistuneet löydöt. Suurin osa arkistossa istutusta ajasta valui minuuttiviisarin nakuttelun mukana hukkaan. Selasin henkikirjoja kahden vuosikymmenen ajalta etsien yhtä miestä. En löytänyt. En koko kylästä. En edes yhtään, jolla olisi sama sukunimi. Turhautti kuin pientä oravaa. Olisin halunnut löytää pienelle pojalle tuntemattoman isän, josta olin saanut vihjeen. Nimi, ammatti ja asuinpaikka olivat viimein tiedossani, niillä tiedoilla miehen olisi pitänyt löytyä henkikirjoista. Mutta ei.

Mieleeni juolahti kavala ajatus. Entä jos isotätini oli keksinyt koko jutun? Antanut vain pojallensa jonkun nimen, kun tämä oli kysellyt isänsä perään. Yritinkö löytää viranomaisten asiakirjoista keksittyä miestä? Joku mies oli takuuvarmasti ollut olemassa, mutta lupaavalta tuntunut johtolankani taisi johdattaa minut etsimään olematonta miestä.

En ole vielä keksinyt, miten jatkaisin tuntemattoman isän metsästystä. Taidan jättää tämän pulman porisemaan alitajunnan perukoille ja kaivaa sen sieltä esille seuraavan kerran, kun mietin mitä tänään tutkisin. Tälle kesälle keksin kyllä muutakin tutkittavaa. Voisin vaikka lähteä käymään Turussa. Kaupunginarkistossa säilytettävistä ammattikunnan asiakirjoista saattaisi löytyä ratkaiseva tieto siitä, oliko esiäitini epäilemäni puusepän tytär vai ei. Pääsisin joko tutkimuksissani eteenpäin – tai sitten minun pitäisi keksiä taas joku uusi lähestymiskulma. Tai sitten keksin jotain ihan muuta.

Keksimisen kesää kaikille! Tehkää hyviä löytöjä ja nauttikaa kaikista tämän koukuttavan harrastuksen eteenne kantamista haasteista.

Mervi Lampi

Filosofian maisteri Mervi Lampi on Hämeeseen kotoutunut karjalainen sukututkija ja sukututkimusopettaja, joka on perehtynyt erityisesti arkisto- ja asiakirjalähteisiin. Hänellä on yli 20 vuoden kokemus sukututkimuksen opettamisesta, alkeista syventäviin kursseihin. Lampi on Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 6/2024. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.