Kultaseppämestarin ura ja elämä – entisajan käsityöläisten jäljillä
Vuonna 1478 tallinnalainen porvari, kultaseppämestari Claus Mues laati testamenttinsa. Omien sanojensa mukaan hän oli sairauden rasittama mutta järjissään ja tietoinen. Mestari Clausin tarkkaa elinikää ei tiedetä, mutta säilyneiden asiakirjalähteiden valossa voidaan todeta varmasti, että hän teki Tallinnassa pitkän ja mittavan uran käsityöläisenä. Jo vuonna 1447 Claus mainitaan Tallinnan käsityöläisten komposiittikillan Pyhän Knutin killan asiakirjoissa soihdunkantajana laskiaiskarnevaaleissa.
Tallinnassa, kuten monissa muissakin Itämeren alueen kaupungeissa käsityöläiset järjestäytyvät ammattikunniksi ja killoiksi 1300-luvun lopulta lähtien. Yleensä yhden ja saman ammatin harjoittajat liittyivät yhteen ammattikunnaksi. Tallinnasta vanhin tunnettu kultaseppien ammattikuntasääntö on vuodelta 1393. Kaupungissa toimi myös kaksi käsityöläisten kiltaa, Pyhän Knutin ja Olavin killat. Pyhän Knutin killan alaisuuteen kuuluivat arvostetuimmat ammattiryhmät kultaseppien johdolla ja sen jäsenet olivat pääosin saksalaista sukujuurta olevia porvareita, eli itämerensaksalaisia. Pyhän Olavin kiltaan puolestaan kuului alempiarvoiset ammattiryhmät ja jäseninä saattoi olla myös virolaisia ja muita etnisyyksiä.
Claus Muesin ura oli nousujohteinen ja seurasi käsityöläisen perinteistä urapolkua ensin oppipojasta kisälliksi, sitten mestariksi ja lopulta kultaseppien ammattikunnan vanhimmaksi eli oltermanniksi ja myös Pyhän Knutin killan luottamustoimiin aina varapuheenjohtajaksi (bisittere) asti. Kultaseppien ammattikunnan vanhimmaksi Claus valittiin kahdesti 1463–1465 ja 1474–1477. Hänen ensimmäiseltä kaudeltaan on peräisin myös kultaseppien vanhin säilynyt protokollakirja. Siihen kirjattiin ylös erilaisia ammattikunnan hallintoon liittyviä asioita ja velkoja sekä raaka-aineiden kuten elohopean ostot. Clausin aikana ammattikunnan virallinen kokous järjestettiin neljä kertaa vuodessa jouluna, pääsiäisenä, keskikesällä ja syksyllä mikkelinpäivänä. Joulunajan kokous nivoutui osaksi juhlakautta, joka kesti kaksi viikkoa ja sisälsi mm. oluen maistajaiset, lukuisia juhlajumalanpalveluksia, vierailuja toisissa killoissa kuten kauppiaiden Suuren Killan juhlassa, juhlakulkueen ja tietysti tanssiaiset. Samaten laskiaiskarnevaalit kestivät kaikkinensa kaksi viikkoa, joiden jälkeen alkoi pitkä paaston aika ennen pääsiäistä.
Kultaseppämestariksi pääsy vaati paitsi pitkän koulutuksen niin myös varallisuutta. Oppiajan pituus riippui ammatin vaativuudesta ja oli pisin kultasepillä, keskimäärin viisi vuotta. Opintielle lähdettiin usein teini-iässä tai aikuisuuden kynnyksellä 14–18-vuotiaana. Oppipojat asuivat mestarin kotitaloudessa, ja mestari vastasi myös muonituksesta ja vaatetuksesta. Astuessaan käsityöläisoppiin huoltajat yleensä maksoivat mestarille korvauksen ylläpidosta ja lisäksi ammattikunnalle piti maksaa sisään kirjautumisesta. Suoritettuaan koulutuksen hyväksytysti oppipoika vapautettiin eli uloskirjattiin opista, mikä niin ikään tapahtui yleensä ammattikunnan ollessa koolla. Valmistumisen jälkeen käsityöläisellä oli edessään kisälliaika, johon tavallisesti kuului työskentely jossain toisessa kaupungissa tai vähintään eri mestarin alaisuudessa.
Kisälliaikana valmistettiin mestarin työnäyte joka 1400- ja 1500-luvuilla oli lähes sama monissa Itämeren kaupungeissa, kuten esimerkiksi Tukholmassa, Tallinnassa, Riiassa ja Lyypekissä. Kokelaan tuli tehdä kultainen sormus (1500-luvulla jalokivellä), pari kaiverrettuja veitsen kahvoja, joissa oli niello, emalointi tai kaiverrus, sekä koristeltu ympyränmuotoinen rintaneula, jossa oli ylhäällä ja alhaalla kuvattuna kädenpuristus. Claus Muesin kaudella aikaa työnäytteen valmistamiseen oli kaksi kuukautta. Kun työnäyte oli hyväksytty, piti tuoreen mestarin kestitä mestareita tai maksaa ammattikunnan kassaan vastaava summa rahaa. Lisäksi mestariksi pääsy edellytti omaa pääomaa tai työkaluja ja aviollisen syntyperän. Mestarioikeudet saatuaan käsityöläinen siirtyi porvarisäädyn täysivaltaiseksi jäseneksi. Mestarioikeuksien katsottiin koskevan koko perhettä.
Käsityöläismestarin päivät täyttyivät arkisesta aherruksesta ja työnteosta. Ammattikuntien säännöt eivät puuttuneet kotitalouden sisäiseen työnjakoon. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että monet käsityöläisperheiden naiset osallistuivat verstaan ylläpitoon ja elannon ansaitsemiseen monin eri tavoin. Mestarin vaimo saattoi esimerkiksi myydä tuotteita, huolehtia kirjanpidosta ja pitää huolta asiakaskontakteista. Lesken puolestaan odotettiin jatkavan verstaan ylläpitoa vähintään ylimenokauden, kunnes lapset saattoivat ottaa verstaan haltuunsa miesmestarin kuoleman jälkeen. Itämeren alueen ammattikunnista yksi kolmasosa määritteli lesken oikeudet säännöissään. Yleisimmän leskipykälän mukaan mestarin leski sai johtaa verstasta vähintään vuoden ja päivän miehensä kuoleman jälkeen. Oikeuspöytäkirjojen ja ammattikuntien arkistoissa säilyneiden kirjeiden perusteella osa leskistä pystyi jatkamaan verstaan ylläpitoa vuosia jopa vuosikymmeniä menestyen hyvin. Osa taas kohtasi syrjintää ja taloudellisia vaikeuksia ja joutui luopumaan mestarinoikeuksista.
Claus Muesin kuollessa häntä jäi suremaan ammattikunnan lisäksi myös vaimo Margareta. Hänelle mestari testamenttasi talon ja pihan kokonaisuudessaan sekä kaiken irtaimiston ja kiinteän omaisuuden, niin kaupungissa kuin sen ulkopuolellakin, vapaasti käytettäväksi oman tahtonsa mukaan, kuitenkin holhoojien neuvoja kuunnellen.
Maija Ojala-Fulwood
FT Maija Ojala-Fulwood on historiantutkija, jonka erikoisalana on Itämereen alueen kaupunkihistoria keskiajalla ja uuden ajan alussa. Hän väitteli aiheesta Tampereen yliopistosta vuonna 2014. Hän on ollut ollut mukana useissa monitieteisissä tutkimushankkeissa ja toimii kansainvälisen EU COST Action tutkijaverkoston Women on the Move varapuheenjohtajana. Hän työskentelee tutkimusasiantuntijana Tampereen yliopistossa.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 4/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.