Nimellistä asiaa
Tämän vuoden toisena päivänä yksi etäisempi ja ennalta tuntematon orpana Australiasta otti yhteyttä ja kyseli tietoja esiäidistään Hiljasta. Kovin paljon ei tuo nuori mies tiennyt isoisänsä isoäidistä, sillä Hilja oli kuollut jo vuonna 1927 Viipurissa jättäen jälkeensä kaksi pientä lasta, jotka puolestaan oli adoptoitu pois. Siinä vaiheessa olivat yhteydet muuhun sukuun katkenneet. Vain tarinoita sukunimen italialaisesta alkuperästä oli jäänyt elämään, oltiinhan kuitenkin aika lähellä kosmopoliittista Pietaria. Sattumalta kymmenen vuotta aikaisemmin olin saanut yhteydenoton samalla alueella eläneestä Hilmasta, jonka kohtalo oli ollut hyvin samanlainen, lasten isälläkin ilmeisesti sama nimi. Silloin oli epäilys ja tarve ottaa yhteyttä oli kysyjällä syntynyt DNA-osumien takia. Minun isoäidilläni puolestaan oli Hilda-niminen täti, joka oli sopivasti kadonnut Viipurin kirkonkirjojen myötä. Sanomalehtiarkistosta paljastui, että Hilda oli syntynyt ja kuollut samana päivänä kuin näiden sukulaisteni esiäidit Hilja ja Hilma.
Tästä esimerkistä voimme päätellä, että varsinkaan muistitieto ei aina ole kovin eksaktia, mutta saattaa kuitenkin osua aika lähelle. Toki joskus ongelma voi olla myös kirjallisissa lähteissä. Hildan veljentytär, isoäitini Helvi Elina esiintyy nimittäin kirkonkirjoissa, työtodistuksissa, passissa ym. nimellä Helmi Eliina. Tässä tapauksessa oli kyse papin huolimattomuudesta kirjaamisessa, virhe, joka seurasi isoäitiäni lähes koko elämän. Hautakiveen nimi tuli kuitenkin hänen itse käyttämässään muodossa. Monen muun kohdalla virhe on tullut vasta tuohon muistopaateen.
Sukututkijalle nimet ovat ensiarvoisen tärkeitä. Niiden avulla me yksilöimme ja identifioimme tutkimuskohteitamme. Lähes jokaviikkoinen ilmiö sosiaalisessa mediassa tuntuu olevan keskustelu "oikeista" nimimuodoista. Jo vuosikymmeniä on sukututkijoille opetettu nimien normaalistamiskäytäntöjä, ja edelleen moni kuvittelee siinä olevan kysymys suomentamisesta ja kulttuurikolonialististen vääryyksien korjaamisesta. Eri aikoina on ollut erilaisia käytäntöjä antaa nimiä ja kirjata niitä käyttämiimme lähteisiin. Siksi on oltava erityisen varovainen, kun lähteissä esiintyviä nimiä aletaan tutkimuksessa muuttelemaan. Jo käsitys "oikeasta" nimestä on ongelmallinen. Nykyisen Suomen alueella on ollut monenlaisia nimikäytäntöjä. Nimien normaalistaminen onkin aina voitava perustella. Pappien kasteluetteloihin kirjaamat nimet ovat noudatelleet kunkin ajan nimipäiväkalentereita. Ja vaikka tietyllä nimellä kirjatusta henkilöstä onkin elämänsä aikana saatettu käyttää monia eri etunimiä (sukunimistä ja lisänimistä puhumattakaan), on henkilö saattanut olla hyvin tietoinen tuosta kirjoissa ja kansissa olevasta nimestään, eikä välttämättä ole pitänyt sitä mitenkään erityisen "vääränä".
Siinä missä nykyään lapsen nimeksi saatetaan antaa Brooke tai Ridge (vielä suomalaisittain äännettynä) tai Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla, samalla tavoin myös entisaikaan jotkut vanhemmat ovat halunneet antaa oman aikansa hienolta kuulostavia muotinimiä. Nyt me sitten päätämme, että nuo nimet pitää kansainvälisen sukupuupalvelun suomenkieliselle välilehdelle suomentaa. Muutama ruma sana on minultakin päässyt, kun joku on mennyt suomentamaan ruotsinmaalaisen esi-isäni Daniel-nimen Taneliksi. Ja vaikka mies muuttikin Hämeeseen, ei ole mitään näyttöä, että olisi nimeään suomentanut. Ja olisikohan se pohjalainen körttiläisisäntä, joka oli ylpeä raamatullisesta Jaakob-nimestään, tykännyt lukea sukututkimuksesta, että hän onkin nyt Jaska. Nimillä on käyttäjilleen merkitystä ja erilaisia merkityksiä. Monissa kulttuureissa nimi saattaa olla niin pyhä, ettei sitä edes kerrota ulkopuolisille. Näin oli historiallisesti esimerkiksi Japanissa, jossa oikean nimen varjelemiseksi oli erillinen kutsumanimi. Mikä tällaisessa tapauksessa olisi sukututkijalle se "oikea" nimimuoto? Aivan tavallista on ollut myös nimien muuttuminen siirryttäessä yhdestä ikäryhmästä toiseen. Tiesittekö muuten, että nimien antaminen on niin universaali käytäntö, ettei tunneta kulttuuria, jossa ei ihmisille olisi nimiä annettu?
Nimien normaalistamisessa on käytettävä erityistä harkintaa. Ei pidä antaa menneisyyden ihmisille sellaisia nimiä, joita ei kukaan ole heidän aikanaan käyttänyt. Arvokkaita lähteitä käytössä olleista nimistä ovat paikan- ja talonnimet. Niissä voimme nähdä myös selkeimmin alueellisia eroja. Tänä vuonna ilmestyy Seuran kustantamana suomalaisen nimistötutkimuksen korkeimman auktoriteetin, Sirkka Paikkalan sukututkijoille suunnattu opas näistä nimikäytännöistä. Toivon sen kuluvan kaikkien sukututkijoiden ahkerassa käytössä. Ja erityisesti soisin siihen tutustuttavan ennen kuin ryhdytään sosiaalisessa mediassa esittämään kaikkitietäviä näkemyksiä.
Hyvää ja antoisaa alkanutta sukututkimusvuotta!
Jouni Elomaa
Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja
Artikkeli on julkaistu tammikuun 2025 Jalmarissa.
