Tarvitseeko sukututkija tutkijasaleja?

Sukututkijoiden joukkoa odottamassa arkiston tutkijasalin avautumista emme ole enää nähneet lähes pariinkymmeneen vuoteen. Digitalisaatio on tehnyt tehtävänsä. Onko arkistojen tutkijasaleilla enää mitään annettavaa sukututkijoille? 

Valtavalla nopeudella edennyt historiallisten lähteiden digitalisointi on tehnyt sukututkimuksesta yhä laajemman joukon harrastuksen. Sukututkimusta voidaan harrastaa kotikoneilta käsin, ja nykyisin yhä harvempi sukututkija on tehnyt fyysisesti tutkimusta missään arkistossa. Osa ei ole koskaan edes avannut arkiston ulko-ovea. 

Digitalisoituminen on tarkoittanut sitä, että sukututkimuksen aloittaminen ja sen tekeminen on entistä helpompaa. Alkuperäislähteiden digitoinnin ohella sukututkijan käytettävissä on yhä laajemmat tietokantapalvelut. Kansallisarkisto on digitoinut jo kaikki keskeisimmät sukututkijoiden käyttämät lähdekokonaisuudet, kuten kirkonkirjat, henkikirjat, maakirjat ja tuomiokirjat. Tietokantapalveluista eniten käytettyjä ovat historiakirjojen hakuohjelma HisKi sekä sukututkimuspalveluista Geni ja MyHeritage. 

Sukututkimuksessa alkuperäislähteet muodostavat tutkimuksen perustan. Tutkijan on aina syytä ymmärtää se, että alkuperäislähteetkään eivät ole virheettömiä. Sen vuoksi olennaista on soveltaa kaikkien lähteiden osalta lähdekritiikkiä ja osattava tulkita lähteitä oikein. Tietokannat helpottavat tiedonhakua ja tarjoavat jopa valmiita sukupuita, mutta ne eivät koskaan korvaa alkuperäislähteitä. Tietokannat ovat vähintään toisen käden lähteitä ja muiden tekemät tulkinnat voivat sisältää pahojakin virheitä ja väärintulkintoja. 

Sukututkimuksen digitalisoitumisen myötä kukaan ei ole uskonut, että koneet tekisivät sukututkimusta puolestamme. Sukututkimus on vielä tähän päivään saakka tarvinnut aina inhimillistä päättelyä ja lähteiden tulkintaa. Entä tulevaisuudessa? Voiko tekoäly tehdä tämänkin puolestamme? Pari vuotta sitten markkinoille tuli tekstiä tuottava tekoäly, joka voi tuottaa luonnnoksen pohjalta lähes moitteetonta tekstiä. Käytännössä se tunnistaa ja korjaa virheitä sekä vahvistaa kirjoittajan omia vahvuuksia. Tekoäly ei siis ainakaan toistaiseksi korvaa tutkijan asiantuntemusta tai luovuutta, eikä tee tutkimusta puolestamme. 

Kansallisarkiston mukaan tutkijasaleissa käy nykyisin yli 80 prosenttia vähemmän tutkijoita kuin 20 vuotta sitten. Niinpä Kansallisarkisto haluaa mennä sinne missä asiakkaatkin ovat, eli verkkoon. Tänä syksynä Hämeenlinnan toimipaikassa käynnistettiin ensi kevääseen kestävä kokeilu, jossa toimipaikan aineistoja on mahdollista tilata vain digitaalisena. Tämä tapahtuu Astia-verkkopalvelun kautta, ja arkisto toimittaa asiakkaalle digitaalisena kaikki tilaukset, joita hänellä on mahdollisuus tutkailla kotonaan aivan rauhassa. Kokeilu vapauttaa asiakkaat arkiston aukioloajoista ja säästää matkakustannuksista. Keväällä onkin mielenkiintoista kuulla, miten kokeilu onnistui ja laajennetaanko sitä myös muille toimipaikoille. 

Vaikka sukututkimuksen peruslähteet ovat jo digitoitu, sisältävät arkistot vielä paljon digitoimattomia lähteitä, joiden tutkiminen vaatii vierailua arkiston tutkijasalissa. Kansallisarkiston ohella tällaisia säilytetään useissa muissa julkisissa ja yksityisissä arkistoissa. Mitä lähemmäs nykyaikaa tulemme, sitä enemmän erilaisia lähdekokonaisuuksia on tarjolla. 

Sukututkimus on pääasiassa sukulaisuussuhteiden selvittämistä, mutta ne sukutukijat, jotka haluavat viedä tutkimustaan pitemmälle ja kerätä sukulaisistaan elämäntarinoita, joutuvat vielä avaamaaan tutkijasalien ovia ja paneutumaan perinteisen tutkijan metodeihin. Kokemuksesta tiedän, että se tuo mukavaa vaihtelua kotona tietokoneen ääressä istumiselle. 

Sen vuoksi tulinkin iloiseksi luettuani kesällä eräästä aikakauslehdestä helsinkiläisen sukututkija Alexandra Ramsayn haastattelun, jossa hän kertoi olevansa tarkka siitä, että hänen sukututkimuksensa pohjautuu tarkastettuihin tietoihin. Tämä puolestaan edellytti, että hän yhä pääsi lähtemään päätteen ääreltä arkistojen äärelle. 

Jukka Partanen

Artikkeli on julkaistu marraskuun 2024 Jalmarissa. Jukka Partanen on Seuran hallituksen jäsen ja hänelle on myönnetty Suomalaisen sukututkimuksen ansiomitali 2024.