Vuosisadan rakkaustarina

Pikkuvihan nimellä tunnettu venäläismiehitys alkoi Turun osalta 7. syyskuuta 1742, jolloin venäläinen kenraali James Keith joukkoineen ratsasti kaupunkiin. Turkulaiset pelkäsivät isonvihan kauhujen toistuvan. Syntyjään skotlantilainen Keith ei kuitenkaan ollut mikään raaka valloittaja, vaan sivistynyt herrasmies, jota turkulaiset oppivat pian arvostamaan hänen kohteliaiden käytöstapojensa ja oikeamielisyytensä ansiosta.

Keith on huomattava skotlantilainen klaani, jonka hallussa oli vuosisatoja jaarlimarsalkan perintövirka. Viimeinen jaarlimarsalkka George Keith (n. 1692–1778) ja hänen veljensä James (1696–1758) osallistuivat vuoden 1715 jakobiittikapinaan, jonka tarkoituksena oli nostaa skotlantilainen Stuart-suku yhdistyneiden Englannin ja Skotlannin valtaistuimelle. Hanke epäonnistui ja kruununtavoittelija James Stuart kannattajineen joutui lähtemään maanpakoon.

Skotlannista lähdettyään George ja James Keith ryhtyivät palkkasotilaiksi. He olivat ensin Espanjan kuninkaan Filip V:n palveluksessa; vuonna 1728 he siirtyivät Venäjälle palvelemaan keisarinna Elisabetia. Venäjällä etenkin James Keith kohosi urallaan nopeasti. Hän kunnostautui vuosina 1737–1740 käydyssä Turkin sodassa, jonka jälkeen hänet nimitettiin Ukrainan käskynhaltijaksi. Hattujen sodan puhjettua Ruotsin ja Venäjän välille vuonna 1741 James Keith toimi käytännössä Venäjän joukkojen komentajana. 

Turussa James Keith tapasi elämänsä naisen, Eva Merthenin (1723–1811). Evan vanhemmat olivat kauppias, Turun kunnallispormestari ja valtiopäivämies Karl Merthen ja Helena Kristina Sveder. Perheessä oli kymmenen lasta. Merthen-suvun juuret ovat Skotlannissa, joskin Turkuun suku tuli Lyypekin kautta. Aikalaiskuvausten mukaan Eva Merthen oli tumma kaunotar, jolla oli erityisen kauniit silmät. Hänestä ei valitettavasti ole säilynyt muotokuvaa.

Pikkuviha päättyi Turun rauhaan 7. elokuuta 1743, jonka jälkeen Keith siirtyi Turusta Tukholmaan Venäjän lähettilääksi. Eva Merthen seurasi Keithiä. Keisarinna Elisabet palkitsi James Keithin palatsilla Pietarissa ja Liivinmaalla sijainneella maatilalla. Vuonna 1747 James Keith vaihtoi jälleen isäntää siirtyen Preussin kuninkaan Fredrik II Suuren sotamarsalkaksi; Berliinin kuvernöörinä hän toimi vuodesta 1749 kuolemaansa saakka. Myös George Keith oli jo tässä vaiheessa Fredrikin palveluksessa.

Ylhäisen James Keithin rinnalla Eva Merthenille oli tarjolla ainoastaan rakastajattaren osa. Avioituakseen aatelittoman naisen kanssa James Keith olisi tarvinnut luvan sekä klaanin päämieheltä (eli veljeltään Georgelta) että Yhdistyneiden kuningaskuntien hallitsijalta. Avioliiton suurin este saattoi olla George Keith, joka ei hyväksynyt veljensä rakastajatarta eikä pitänyt tästä.

James Keith ja Eva Merthen asuivat Potsdamissa palatsissa, joka sijaitsi lähellä Fredrikin kuuluisaa rokokootyylistä huvilinnaa Sanssoucita. Preussin hovissa Evaa ei luonnollisestikaan esitelty. Fredrikin varsin miehinen seurapiiri kokoontui Sanssoucissa. Tähän kuninkaan sisäpiiriin kuului myös James Keith, jolla oli käytössään oma pieni asunto palatsialueella.

Eva ja James saivat useita yhteisiä lapsia, joiden henkilöllisyyttä ei tunneta. Seitsenvuotisen sodan sytyttyä James Keith osallistui siihen. Hän kaatui Hochkirchenin taistelussa itävaltalaisia vastaan lokakuussa 1758. James Keith testamenttasi koko omaisuutensa Eva Merthenille. George Keith yritti kiistää veljensä testamentin siinä kuitenkaan onnistumatta.

Eva Merthen solmi noin vuonna 1760 avioliiton maaneuvos, linnanvouti Johan David von Reichenbachin (1732–1807) kanssa. Pari asui Itämeren rannalla Stralsundissa Ruotsin hallinnoimassa Etu-Pommerissa. Avioliitto oli lapseton. On arveltu, että von Reichenbachin pariskunnan omaisuuden perineet sukulaiset olivat todellisuudessa Eva Merthenin ja James Keithin lapsia.

Pirjo Terho

Pirjo Terho on ansioitunut sukututkija, joka on pitkään ja aktiivisesti harrastanut sukututkimusta ja saattanut tutkimuksensa tuloksia julkisuuteen. Terhon kirjoittama sukukirja on voittanut kaksi kertaa Vuoden sukukirja -kilpailun ja hän on kirjoittanut runsaasti artikkeleita Aninkainen-lehteen sekä Jäsenviesti Jalmariin. Terho on toiminut myös Aninkaisen päätoimittajana.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 8/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.