Mitä osaan, mitä minun pitäisi osata?

Sukututkimus vaatii tunnetusti erilaisia taitoja, jotka kaikki voi oppia. Maailman talousfoorumin raportti Future of Jobs Report vuodelta 2023 mainitsee modernin työelämän tärkeimmistä taidoista mm. sitkeyden (resilience), joustavuuden (flexibility) ja mukautuvuuden (agility). Nämä ovat sattumalta myös aivan keskeisiä sukututkijan ominaisuuksia. 

Nostan näistä erityisesti esiin sitkeyden rinnalle sinnikkyyden. Vaikka sukututkijan enää harvoin tarvitsee rasittaa jänteistöään mikrofilmin veivauksessa, edelleen tarvitaan fyysistä ja psyykkistä kestävyyttä omistaa pitkäjänteisesti aikaa ja energiaa sukututkijan kaipaamien tietojen löytämiseen lähdeaineistoista riippumatta aineistojen kielestä, ulkomuodosta, käyttöliittymän käytettävyydestä ynnä muita mahdollisia hankaluuksia. 
   Kysyin myös tekoälyltä, mitä taitoja sukututkijalta edellytetään. Koneen vastaus oli hämmästyttävän viisas, jopa tekoälyn oma-aloitteisesti laatima yhteenveto on naulan kantaan: "sukututkijalta vaaditaan monialaista osaamista, joka yhdistää historiallista tietämystä, arkistotaitoja, kielitaitoa ja jopa biologisen geneettisen tutkimuksen ymmärrystä. Organisointi ja viestintä ovat myös keskeisessä roolissa". Mikään tästä tiedosta ei ole sellaista, joka on ihmiselle sisäsyntyistä, vaan se on kaikille opittua ja opittavissa – tarvitaan vain sitä sitkeyttä ja sinnikkyyttä.
   Samoin arkistotaidot kohenevat käymällä arkistoissa ja niiden verkkopalveluissa selaamassa erilaisia aineistoja. Historiallinen tietämys kasvaa lukemalla akateemista historiantutkimusta. Kielitaito vahvistuu opiskelemalla kieliä, lukemalla materiaalia vierailla kielillä, joita voivat olla Suomen kontekstissa vaikka ruotsi, venäjä, saksa tai latina. Onhan tunnettua, että Ibidem-suvun tutkimukseen on panostettu enemmän henkilötyötunteja kuin olisi ollut tarpeen. Tutkimuksen apuvälineisiin (sanakirjat, kieliopit, käsialaoppaat) tutustuminen on olennaista. Keskeinen ominaisuus on myös oppia kestämään keskeneräisyyttä. Sukututkimushan ei tule koskaan valmiiksi, vaan aina on jotain, jota voi tutkia lisää, vaikka olisikin jo voudintilien viimeisimmänkin nurkan nuohonnut läpi.
   Lisäisin myös yhteistyötaidot. Kaikkihan olemme loppujen lopuksi samassa kulttuurisessa kontekstissa sukua keskenämme, ja eläinlajillemme on ominaista yhteistyön tekeminen. Tämän ymmärrys on kuitenkin kohdannut yhteisjulkaisujärjestelmien haasteen. Onko motivoivaa sukututkijalle jakaa omaa tutkimustaan ja aineistoaan, jos se päätyy nimettömän koneiston hyväksikäytettäväksi koneiston maksavien asiakkaiden omaksi?
   Akateemisessa yhteisössä kollegan tutkimuksen tunnistaminen ja tunnustaminen on automaattista plagiarismin ollessa vakavasti epäeettistä – modernien sukututkijoiden soisi tästä ottavan vaarin. Eihän kukaan voi esittää omissa nimissään aineistoa tai aineiston erilaista jalosteita (puhtaaksikirjoitukset, sukukirjat, -taulut, blogit, Facebook-kirjoitukset) jonka joku toinen henkilö on laatinut, vaikka tieto itsessään ei olisikaan ns. tekijänoikeuden alaista. Kaikki, mikä on laillista, ei ole oikein.

Santeri Palviainen

Artikkeli on julkaistu lokakuun 2024 Jalmarissa. Santeri Palviainen Yliopistojen opetusalan liiton puheenjohtaja ja Seuran hallituksen jäsen.