Verkkoja, rihmastoja, seittejä

Satoja vuosia olemme rakentaneet pesiämme puiden oksistoihin ja juuristoihin. Olemme eläneet siinä uskossa, että rakennumme vain puun suonissa virtaavista aineista. Sata vuotta sitten moni sukututkija oli innostunut jalostamaan ihmiskuntaa eugeniikan hengessä. Se tarkoitti tarvittaessa hedelmää tuottamattomien tai subjektiivisesti rumana pidettyjen oksien katkomista. 

Olipa moni valmis katkomaan juuriaankin, ettei vain paljastuisi epätoivottavia esivanhempia. Tänään moni haluaa liittyä maailmansukupuihin ja laskeskelee matemaattisia suhteita lähimmäisiinsä. Varmuutta haetaan myös geenitutkimuksen puolelta, ja maailma romahtaa, kun huomataan historiallisten ja biologisten totuuksien olevan toisinaan räikeässä ristiriidassa.

Olisiko meidän syytä yhä useammin ponnistaa oksaltamme lentoon ja katsella kuviota toisesta perspektiivistä? Se keitä ja mitä me olemme, riippuu geeniperimän lisäksi paljolti myös ympäristötekijöistä, niin sosiaalisista kuin kulttuurisistakin. Viime aikoina on televisiosta tullut eri maiden versioita tuntemattomien isien etsijöistä. Tosiasia on, että tulevaisuudessa yhä useampi suomalainenkin saa alkunsa jollain muulla tavalla kuin perinteisessä aviovuoteessa. Siksi uskonkin, että sukututkijoiden on suostuttava omaksumaan myös uusia tapoja tarkastella suku- ja henkilöhistoriaa.

Vuonna 2011 oli Turussa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa näyttely, joka oli osuvasti nimetty: "Rihmasto – Luostarikorttelin monta historiaa". Näyttely käsitteli museon alueen, yhden kaupunkikorttelin asukkaiden suhteita toisiinsa ja muihin ihmisiin. Katselin lumoutuneena teknistä toteutusta, jossa muutamasta henkilöstä alkaa levittäytyä valtaisa rihmasto erityisesti syntymien ja avioliittojen kautta. Rihmasto oli elävä organismi ajassa ja tilassa, katkoksiakin siihen tulee erojen ja kuolemien kautta, mutta kokonaan se ei häviä. Jo tuolloin muistan ajatelleeni, kuinka paljon osuvampi tällainen esitystapa on verrattuna klassisiin sukupuihin. Jälkistrukturalismi onkin halunnut nähdä erilaiset ilmiöt tällaisena keskinäisen vaikutuksen kenttänä, josta voimme luoda moninaisuuksien kartan. Ja tämähän ei tietenkään historiantutkimuksessa koske vain ihmisten välisiä suhteita vaan kaikkien merkitysten tuottamisen prosesseja. Ei ole mikään ihme, että ranskalainen filosofi Michel Foucault on kutsunut menetelmäänsä genealogiaksi, vaikkei sillä juuri perinteisen sukututkimuksen kanssa ollut tekemistä.

Meistä suurimmalla osalla on kontakteja toisiin ihmisiin. Kaikki niistä eivät suinkaan johda biologiseen lisääntymiseen, mutta tuo sosiaalinen pääoma muokkaa meitä, toimintaamme ja ajatteluamme. Jos me omassa tutkimuksessamme jätämme huomioimatta muut kuin biologiset sukulaiset, muodostuu tutkimuskohteistamme väistämättä kirjallisuudentutkimuksen käsitettä käyttäen "litteitä", pahimmassa tapauksessa pelkistyvät vain siittäjiksi ja synnyttäjiksi. Eikö jokainen esivanhempamme ole kuitenkin enemmän arvoinen?

Menneisyyden ihmisiä voimme ymmärtää paremmin, kun tutkimme myös heidän verkostojaan. Onhan toki vaikkapa lasten kummeja käytetty apuna kadonneiden esivanhempien metsästämisessä. Mutta varmasti kummivalinnoistakin voi saada enemmän irti. Sukulaisuuksien lisäksi ne voivat kertoa halusta sosiaaliseen nousuun, tai toisinaan siitä, ettei pappilan piian lisäksi ollut muita kummeja saatavilla. Myös valtamerten taakse muuttaneita etsittäessä usein katsotaan, keitä on ollut matkaseurana samalla laivalla. Itselläni on ollut tapana tutustua myös talojen palvelusväkeen tai muihin samassa kaupunkipihapiirissä asuneisiin. Maaseudun kylien rakenne ja etäisyydet paljastavat monia sukututkimuksen kannalta olennaisia tekijöitä. Asioita täytyy vain välillä katsoa lintuperspektiivistä.

Asiakas- ja muut liikesuhteet, opettajat ja opiskelutoverit, samassa komppaniassa palvelleet ruotusotilaat muodostavat näitä sukulaistemme verkostoja. Kirkkojen penkkijärjestykset ovat voineet poikia perheiden välille solmittuja avioliittoja useassa sukupolvessa tai vastaavasti riitoja ja puhumattomuutta. Perinteisen sukututkimuksen tavoittamattomiin ovat toisinaan jääneet myös sellaiset elämänikäiset parisuhteet, jotka eivät tuottaneet lapsia tai saaneet avioliiton sinettiä.

Sanotaan, että toisinaan emme näe metsää puilta. Keskitymme joihinkin yksityiskohtiin niin, ettemme ymmärrä kokonaisuutta. Tiheässä metsässä liikkuessa joudumme joskus väistelemään oksia ja oksien välille hämähäkkien luomia verkkoja ja seittejä. Tekisi mieli sulkea silmät, ettei niihin joudu kaiken maailman roskia. Näin varmasti joku ajattelee myös kaikesta tehokasta sukupuiden rakentamista hidastavasta aineksesta. Mutta siitä emme pääse mihinkään, että joka on kerran joutunut sukututkimuksen verkkoon ei siitä helpolla irrottaudu. Mitä enemmän rimpuilemme, sitä varmemmin meidät imetään kuiviin, varsinkin jos taistelemme yksin. Siksi verkostoituminen on voimaa myös sukututkimuksessa.

Antoisaa alkanutta sukututkimusvuotta!

Jouni Elomaa

Lehtori Jouni Elomaa on Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja ja pitkän linjan sukututkija, joka on viime vuosina perehtynyt sukututkimusta säätelevään lainsäädäntöön ja opettaa mm. humanististen alojen tutkimusetiikkaa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2024. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.